Vaarallinen tehtävä II (2000)

 Vaarallinen tehtävä II (Mission: Impossible II)  

USA, Saksa 2000 118 min.

Toiminta

Pääosissa: Tom Cruise, Dougray Scott, Thandie Newton, John Polson, Ving Rhames, Brendan Gleeson, Richard Roxburgh, Anthony Hopkins ja Radé Sherbedgia

Musiikki: Hans Zimmer

Ohjaus: John Woo

⭐⭐⭐⭐⭐

 Mission: Impossible-sarjan paras? Minusta on. Ykkösosan Kylmän sodan jälkikaiut ovat takanapäin, tilalla rehtiä ja suoraviivaista toimintaa, joka kestää isältä pojalle. Tällä kertaa Ethan Hunt (Tom Cruise) saa tehtäväkseen jäljittää tappava virus, ennen kuin rikoksen poluille eksynyt ex-kollega Sean Ambrose (Dougray Scott) ehtii tehdä tuhojaan. Avukseen Hunt saa jo edellisestä elokuvasta tutun tekniikkanero Lutherin (Ving Rhames), suulaan Billyn (John Polson) sekä kauniin mestarivaras Nyahin (Thandie Newton) - Ambrosen entisen tyttöystävän. Tällä porukalla tappajavirusta sitten metsästetään vajaa kaksi tuntia. Välissä räiskitään lippaita tyhjiksi, räjäytetään pari rakennusta ja kaahataan niin että renkaat savuaa.

1990-luku oli konstailemattomien action-leffojen kulta-aikaa, ja Vaarallinen tehtävä II  on tuon kultakauden viimeisiä hyviä tuotoksia, kenties jopa viimeinen. Kultakausi päättyy kuitenkin mukavasti kunnon pamauksella, eikä millään säälittävällä kissanpierulla. Juoni jää armotta sivuseikaksi, mutta ei kuitenkaan huku taustalle, kuten monissa nykyajan mammuttitaudista kärsivissä pätkissä. Woon tausta Hong Kong-filmeissä näkyy mukavalla tavalla stunteissa ja toimintakohtauksissa, joissa pannaan selvästi ensimmäistä osaa paremmaksi.

Ensimmäisen elokuvan näyttelijöistä mukana ovat ainoastaan Cruise ja Rhames, mutta se on loppujen lopuksi enemminkin hyvä kuin huono juttu. Dougray Scottin Sean Ambrose kuuluu sarjan mieleenpainuvimpiin pahiksiin, Thandie Newtonin Nyah on seksikäs toiminnan nainen ja ykkösosassa Huntin pomoa esittänyt, jokseenkin väritön Henry Czerny on korvattu huomattavasti paremmalla Anthony Hopkinsilla, jonka karisma korvaa vähäisen ruutuajan. 

Ethan Hunt (Tom Cruise, vas.) ja Nyah (Thandie Newton)
kohtaavat toisensa myös lakanoiden välissä  

Kokonaisuutena Vaarallinen tehtävä II on tarinaltaan ja stunteiltaan sarjan onnistunein elokuva. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa vaikka kahden Bondin tarpeisiin, mutta fokus ei silti herpaannu, vaan paketti pysyy kasassa ja kesto on just eikä melkein kohdallaan. Konstailemattoman actionin ystävien kannattaa ehdottomasti antaa tälle elokuvalle tilaisuus, jo Limp Bizkitin unohtumattomasti tulkitseman tunnussävelmänkin takia. 

Aku Ankan jatkosarjojen tasosta

Olen lukenut Aku Ankkaa niin kauan kuin jaksan muistaa - jo ennen kouluun menoa luultavasti. Lapsuudenkotiin lehti tuli ainakin siihen asti kun pääsin 9.luokalta. Sen jälkeen olen lukenut lehteä paljolti kirjastossa - kunnes koronaepidemian suljettua kirjastot siirryin tilaajaksi. Tilauksen myötä sain käyttööni myös Aku Ankan digipalvelun, jossa on kaikki ikinä ilmestyneet Akut vuodesta 1951 sekä Taskarit vielä päälle.

Siitä päästäänkin varsinaiseen asiaan. Aku Ankkaa lukiessani olen aina nauttinut jatkosarjoista; useampiosaiset tarinat, jotka loppuvat jännään kohtaan, ja joihin kuuluu viikon odotus seuraavasta numerosta, ovat Aku Ankan suola. Valitettavasti nykyisistä jatkosarjoista vain ani harva koukuttaa samalla tavalla kuin ne joita sain lukea lapsena. Digipalvelun myötä olen saanut lukea uudelleen varhaislapsuuteni 90-luvun ja vuosituhannen vaihteen jatkosarjoja - ja tullut vahvasti siihen tulokseen, että suuri osa niistä on parempia kuin nykyiset. 

Tuntuu, että ennen jatkosarjoissakin uskallettiin oikeasti enemmän: cliffhangerit olivat parempia, jännityselementtien määrä ja laatu olivat hyvin kohdallaan ja esimerkiksi monien tuon ajan Mikki Hiiri-jatkisten kuvittajana toimineen espanjalaisen Cèsar Ferioli Pelaezin piirrosjälki näyttää edelleen hyvältä. Omasta puolestani voisin suositella 90-luvun jatkiksista kiinnostuneille mm. seuraavia sarjoja:

• Ankroniikka: Meritursaan majoilla (AA 31-32/1991)
• Mikki Hiiri: Kielletty linnake (AA 18-19/1992)
• Mikki Hiiri: Unelmaloma (AA 34-36/1994) 
• Mikki Hiiri: Kivettymien kintereillä (AA 43-44/1994)
• Mikki Hiiri: Kalmankurun kummajaiset (AA 9-10/1995)
• Mikki Hiiri: Elastisoija (AA 37-38/1995)
• Mikki Hiiri: Saurusralli (AA 45-46/1996)

2000-luvun kuluessa jatkosarjojen viehätys on ollut vähitellen hiipumaan päin. Positiivisimmat yllätykset on ehkä tarjoillut Taskukirjojen vakiokasvon, Akun alter ego Taikaviitan satunnaiset vierailut lehden sivuilla. Tosin niistäkään kaikki eivät ole tarjonneet syytä riemunkiljahduksiin. Ääni ja vimma (AA 46-47/2006) kuuluu vaikeasti suositeltavien Taikaviitta-tarinoiden joukkoon; Byron Ericksonin käsikirjoituksessa on tunnelman puolesta potentiaalia, mutta Mårdon Smetin piirrostyyli ei erityisemmin vakuuta - saati tee tarinan muuten hienolle tunnelmalle oikeutta. Onneksi syyskuussa 2012 julkaistu, Jens Hansegårdin käsikirjoittama ja Andrea Ferrarisin piirtämä Valheiden verkko (AA 37-38/2012) toimii selvästi paremmin.

Piirtämisen opiskelun vaikeudesta

Läpi peruskoulun ja lukion inhosin kuvaamataitoa. Numero ei noussut juuri kuutosta korkeammalle; syytäkin pidin aika lailla selvänä: kuviksen opiskelu tuntui väkisinväännetyltä pakkopullalta, aiheet oli epämieluisia eikä omaehtoinen eteneminen ollut mahdollista juurikaan. Seuraus: käteen jäi inho kuvista kohtaan kouluaineena ja kova itsekritiikki. Olen tasapäistävän opetuskulttuurin viaton uhri, niinkuin moni muukin - ja silti Opetusministeriö ei tee MITÄÄN! 
Viime aikoina eläinten piirtäminen - erityisesti koirien - on kuitenkin alkanut ajatuksena kiinnostaa. Mutta edellä mainituista syistä siitä ei useinkaan tule mitään, eikä mallista piirtäminen luonnistu. Ainoastaan läpi piirtäminen tuntuu toimivan. Kokonaisuuksien kohdalla en koe olevan juuri ongelmia; pulmana ovat yksityiskohdat, joihin kovasti haluaisin panostaa, mutten osaa. Päälimmäinen pulma onkin siinä: osaan (mielestäni) hahmottaa kokonaisuuksia, mutta yksityiskohdat - kasvonpiirteet, ilmeet, silmät, korvat jne. - tuottavat päänvaivaa. 
Silti mä itsekin ihmettelen, miten mä olen vasta viime aikoina tullut ajatelleeksi tätä: entäpä, jos mulla onkin ollut kuvaamataidossa oppimisvaikeuksia. Vaihtoehto, jota mä itse, ei opettajat, eikä vanhemmatkaan varmaan ole juuri ajatelleet. Eikä epäonnistunut opetuskulttuurikaan paranna tilannetta, vaan päinvastoin! 
Sellaisen neuvon olen kyllä vastikään saanut, että olenko kokeillut semmoista, että opettaja näyttäisi ihan kädestä pitäen, miten piirretään, ja kertoisi millaisia asioita pitäisi ottaa huomioon. Tämän neuvon suhteen olen skeptinen: kuka järkevä kuviksenopettaja suostuisi näyttämään aikuiselle ihmiselle  kädestä pitäen, miten piirretään? Itsekritiikkinikin pitäisi varmaan saada jollain tapaa kuriin.
Silti ajatus, että osaisin piirtää, kuten vaikka suosikki-mangakani Yoshihiro Takahashi, houkuttelisi: jos osaisin, kuluttaisin varmaan vapaa-ajastani osan omia sarjakuvahahmoja piirrellen, tai jotain.
Pitäiskö vaan tarttua tuohon tsänssiin, vaiko mennä sieltä missä aita on matalampi, ja esim. kokeilla toistuvaa transkraniaalista magneettistimulaatiota (rTMS), jos mun päästäni vaikka putkahtaisi esiin kuvataiteellinen savant-kyky? Ainakaan siitä ei pitäisi tulla pysyviä aivotoiminnan muutoksia.

Tuhma koira

Mies astui baariin, tilasi tuplaviskin ja kaatoi sen kerralla kurkkuunsa. Heti perään hän tilasi toisen ja teki aivan samoin. Kaadettuaan miehelle kolmannenkin baarimikko ei voinut enää olla kysymättä syytä moiseen viskin juontiin.
- Kun menin kotiin tänään, löysin vaimoni vuoteesta parhaan ystäväni kanssa, mies sanoi ennen kuin kumosi kolmannenkin tuplan.
Baarimikko pyöritti empaattisena päätään. - Ikävä juttu. Mitäs sanoit vaimollesi?
- Käskin sen koota siinä paikassa kamppeensa ja häipyä talosta ennen kuin palaisin täältä. Annoin tunnin aikaa.
- Oikein sille, sanoi baarimikko. - Entäs se paras ystäväsi. Mitä sinä sille sanoit?
- Menin aivan sen eteen, katsoin suoraan silmiin ja sanoin: " Hyh, hyh. Tuhma koira."

Metamorfoosi

Herään aamulla, ja löydän itseni korista sängyn vierestä. Rapsutan itseäni korvan takaa ja huomaan tekeväni sitä oikealla jalallani ja että korvani ovatkin yön aikana nousseet pystyyn. Vieressäni makaa valkoturkkinen koira. " Narttu " , päättelen heti. Miten oikeassa olenkaan! Aurinko on jo noussut, ja valo tunkee sisään kuistin lasiovesta, josta näen rannalle. Päättelen, että meillä oli varsin villi yö, ja etten ole kokenutkaan tätä äkillistä muodonmuutosta aivan yksin, vaan seuralaisenikin koki sen...
Käännän katseeni ylös, ja huomaan peiton verhoavan yhteen kietoutuneita vartaloitamme. Huomaan olevani ilkosillani, joten katselen ympärilleni löytääkseni edes jotain päällepantavaa. Poisheitettyjä vaatteita lojuu ympäri huonetta; ensisilmäyksellä löydän lenkkarit, t-paidan, rantashortsit, kesämekon, leopardikuvioiset narubikinit sekä mustat, lahkeettomat Speedon uikkarit. Nappaan speedot, vedän ne jalkaan ja vääntäydyn ylös päästäkseni kylpyhuoneeseen suihkuun. Huomaan kulkevani neljällä raajalla, mutta en näe siinä mitään väärää.
Kylpyhuoneeseen päästyäni menen peilin luo, ja nousen sen eteen takajaloilleni. Hämmästys  - ja järkytys - iskevät yhtä aikaa luuytimiini asti: korvani eivät ainoastaan ole nousseet yön aikana pystyyn, vaan mulle on myös kasvanut turkki, väriltään hopeanharmaa brindle, silmäni ovat pienehköt, jopa vinot, mutta edelleen siniset kuten aina. Käsieni tilalla on sen sijaan kaksi paksua, pyöreää käpälää. 
Toivuttuani hämmästyksestä pidän pienen tuumaustauon. Mieleni palaa viime viikolla kirjastossa selaamaani koirakirjaan, jossa kerrottiin japanilaisesta koirarodusta nimeltä akita inu. Ja silloin tajuan sen: mä ja seuralaiseni olemme molemmat muuttuneet akita-koiriksi. Mieli tekisi pohtia asiaa lisää, mutta ensin suihkuun! Heitän speedot suihkukaapin lattialle ja tulen vielä huommanneeksi kippuran hännän, joka kaartuu tarmokkaasti selkäni päälle.

Suihkussa käytyäni palaan huoneeseen pyyhe vyötäisilläni, ja alan hiukan voimailla peilin edessä, kuten joka aamu. Narttuseuralaiseni on tällä välin herännyt, ja tulee vain peitto päällään luokseni. Pyyhkeen pudottua lattialle sujahdamme sänkyyn peiton suojiin...   

Kuinka tulla myöhään kotiin?

On usein vaikea ongelma, kuinka tulla myöhään kotiin? Usein saavutaan kotiin pitkäksi venähtäneen illan jälkeen "skenaario 1"-toimintamallin mukaan. Ja siitähän ei aina hyvä seuraa. Lue ja ota käyttöön uusi "skenaario 2"-toimintamalli.
Skenaario 1: Tulet kotiin kello 04:40 kostean illan päätteeksi. Hiivit varovasti ovesta sisään ja suljet sen äänettömästi. Riisut kengät ilman että sytytät valot. Menet sukkasillasi keittiöön, avaat jääkaapin oven äänettömästi ja juot vähän tuoremehua, jotta pahimmat huurut häipyisivät ja nestetasapaino palautuisi. Hiivit kylpyhuoneeseen ja tipautat varovasti hanasta muutaman tipan vettä hammasharjaan. Et kurlaa, mutta huuhtelet varovasti ja syljet varovasti. Kuset äänettömästi, etkä edes huuhtele. Riisuudut olohuoneen puolella, ryömit viimeiset metrit sänkyyn ja ujutat itsesi peittojen alle. Mitä tapahtuukaan? Vaimohan se siellä istuu täysin valveilla suupielet vaahdossa ja huutaa:
MISSÄS HELVETISSÄ SITÄ OLLAAN OLTU!


Skenaario 2: Jos sitä vastoin horjut kotiin samalla kellonlyömällä, ja yrität saada avainta ulko-oven lukkoon, kiroilet ja huudat kunnes herätettyäsi sekä naapurin että tämän koiran, saat oven lopulta auki... pamautat oven kiinni, törmäät eteisen vaatetelineeseen tuskanhuutojen saattelemana hakaten nyrkeillä seiniä. Talsit keittiöön, avaat jääkaapin oven tiputellen erinäisiä tölkkejä ja purkkeja lattialle , juot suoraan maitopurkista ja röyhtäiset niin, että ikkunat tärisevät. 
Ryntäät kylppäriin ja kuset lorottaen, huuhtelet varmuuden vuoksi kahdesti. Harjaat hampaasi hana täysillä, kurlaat ja laulat samaan aikaan. Hoipertelet seinistä tukea ottaen matkalla makuuhuoneeseen, avaat makuuhuoneen oven niin, että koko talo tärisee ja huudat:
NYT NAIDAAN!
Mitä tapahtuukaan? Vaimo nukkuu takuuvarmasti kuin tukki. 

Eka merkintäni

Tämä on ensimmäinen merkintä, jonka tähän blogiini kirjoitan. En siis oikein tiedä mistä aloittaisin, joten taidan vain tyytyä luettelemaan asioita joista pidän ja joita harrastan:



Eli: olen Itä-Suomesta kotoisin, iältäni 18. Harrastan lukemista, etenkin tiedeaikakauslehtiä ja olen Tieteen Kuvalehden tilaaja. Pidän myös hyvistä action-filmeistä ja lempileffojani ovatkin tällä hetkellä mm. kaikki James Bond-leffat, Universal Soldier: Regeneration ( 2009 ), Rambo IV (2008), Robert Rodriquezin Predators (2010) sekä The Expendables (2010). Luen myös suomennettua Hopeanuoli-mangaa, Gamereactoria ja Aku Ankkaa. Tietokoneen ääressä pelaamisen ohella tulee katsottua YouTube-klippejä ( mulla on oma YouTube-tilikin, mut siellä on lähinnä listattuna mun suosikkivideota, mitään en ole itse sinne ladannu ), sekä tehtyä niistä jonkun verran Frapsilla screenshotteja, jotka mä sitten Paintilla muokkaan JPG-muotoon. Suosikkisarjoja TV:ssä on mm. Num3rot, Salatut Elämät, Pasila, 24, Tulevaisuuden aseet sekä Poliisikoira Rex. Kielistä ovat suomen lisäksi hallinnassa tietysti englanti ja ruotsi, ja jonkun verran osaan myös saksaa, japania ja kiinaa.