Siitä päästäänkin varsinaiseen asiaan. Aku Ankkaa lukiessani olen aina nauttinut jatkosarjoista; useampiosaiset tarinat, jotka loppuvat jännään kohtaan, ja joihin kuuluu viikon odotus seuraavasta numerosta, ovat Aku Ankan suola. Valitettavasti nykyisistä jatkosarjoista vain ani harva koukuttaa samalla tavalla kuin ne joita sain lukea lapsena. Digipalvelun myötä olen saanut lukea uudelleen varhaislapsuuteni 90-luvun ja vuosituhannen vaihteen jatkosarjoja - ja tullut vahvasti siihen tulokseen, että suuri osa niistä on parempia kuin nykyiset.
Tuntuu, että ennen jatkosarjoissakin uskallettiin oikeasti enemmän: cliffhangerit olivat parempia, jännityselementtien määrä ja laatu olivat hyvin kohdallaan ja esimerkiksi monien tuon ajan Mikki Hiiri-jatkisten kuvittajana toimineen espanjalaisen Cèsar Ferioli Pelaezin piirrosjälki näyttää edelleen hyvältä. Omasta puolestani voisin suositella 90-luvun jatkiksista kiinnostuneille mm. seuraavia sarjoja:
- Ankroniikka: Meritursaan majoilla (AA 31-32/1991)
- Mikki Hiiri: Kielletty linnake (AA 18-19/1992)
- Mikki Hiiri: Unelmaloma (AA 34-36/1994)
- Mikki Hiiri: Kivettymien kintereillä (AA 43-44/1994)
- Mikki Hiiri: Kalmankurun kummajaiset (AA 9-10/1995)
- Mikki Hiiri: Elastisoija (AA 37-38/1995)
- Mikki Hiiri: Saurusralli (AA 45-46/1996)
2000-luvun kuluessa jatkosarjojen viehätys on ollut vähitellen hiipumaan päin. Positiivisimmat yllätykset on ehkä tarjoillut Taskukirjojen vakiokasvon, Akun alter ego Taikaviitan satunnaiset vierailut lehden sivuilla. Tosin niistäkään kaikki eivät ole tarjonneet syytä riemunkiljahduksiin. Ääni ja vimma (AA 46-47/2006) kuuluu vaikeasti suositeltavien Taikaviitta-tarinoiden joukkoon; Byron Ericksonin käsikirjoituksessa on tunnelman puolesta potentiaalia, mutta Mårdon Smetin piirrostyyli ei erityisemmin vakuuta - saati tee tarinan muuten hienolle tunnelmalle oikeutta. Onneksi syyskuussa 2012 julkaistu, Jens Hansegårdin käsikirjoittama ja Andrea Ferrarisin piirtämä Valheiden verkko (AA 37-38/2012) toimii selvästi paremmin.
